maanantai 2. syyskuuta 2013

Ystäviä ja yölenkkeilyä

Hyvät ystävät ovat ihania arjen timantteja. Tiedätkö sen tunteen, kun tapaa ystävän, jota ei ole nähnyt, tai josta ei ole kuullut pitkiin aikoihin ja silti juttu jatkuu samasta kohdasta kuin mihin se jäi edellisellä kerralla? Sellaiset ystävät ovat todellisia aarteita.



Aarteita ovat myös ystävät, joiden kanssa saadaan järjestettyä säännöllisesti yhteistä aikaa arjen keskelle. Se vaatii välillä melkoista luovuutta. Yksi tällainen luovuuden tekele on joka sunnuntainen lenkkiperinteemme ystäväni kanssa. Lasten ollessa pienempiä, nelisen vuotta sitten, sovimme ystäväni kanssa, että alamme käydä sunnuntai-iltaisin pitkällä, reippaalla kävelylenkillä sen jälkeen kun lapset on saatu nukkumaan. Sellaiseen aikaan sunnuntai-iltana perhe ei tee enää yhdessä mitään sen tärkeämpää, mies on yleensä kotona ja joutaa lastenvahdiksi ja on hyvin todennäköistä, että samaiseen aikaan pääsemme irrottautumaan kotoa kivuttomasti myös seuraavallakin viikolla. Tätä kokeiltiin ja lenkistä tuli meille molemmille ehdoton osa viikon rutiineita - ja iso henkireikä.

Tästä lähdetään.
Iltamaisema oli valtavan kaunis.
Matka jatkuu...
...ja maisema käy pimeämmäksi.

Sunnuntailenkki on peruttu vain äärimmäisessä hädässä. Sää ei ole koskaan ollut este lenkille lähtemiseen. Välillä taivaalta on tullut lunta, räntää tai vettä kaatamalla. On tuullut ja myrskynnyt. Välillä olemme kahlanneet syvässä lumessa, kun lunta on pyryttänyt useamman tunnin sakeasti, eivätkä aura-autot ole ehtineet kaikkiin paikkoihin. Välillä aurinko on porottanut helteeksi asti. Välillä on ollut niin pimeää, ettei eteensä ole tahtonut nähdä. Nuo kaikki ovat olleet kuitenkin sivuseikkoja. Tärkeämpää on ollut parantaa maailmaa ja nollata meidän molempien päitä: purkaa viikon tapahtumia, jutella tulevasta viikosta, saada selvyyttä omiin ajatuksiin ja mielessä oleviin kysymyksiin. Molemmat kuuntelevat ja molemmat kertovat. Ja molemmat ovat keskusteluissa aidosti läsnä. Ja samaan aikaan laitetaan reippaasti jalkaa toisen eteen. Välillä olemme kiertäneet lenkin lopussa kotikadun nurkkia edestakaisin useampaan kertaan kun juttua vielä riittää. Isäni sanoin: tärkeintä ei ole minne mennään, vaan että mennään. Maailmanparannuslenkki, terapialenkki, yökävely - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tästä perinteestä en ihan äkkiä halua luopua! Enkä tästä ystävästä.

Kotipihan jalkakuvassa lenkkaria ei enää näkynyt. Siispä jalan sijaan katse ylöspäin.

Ystävä on ihminen, joka tietää sinusta kaiken, mutta silti pitää sinusta. Kiitos ystävät, että olette olemassa!

ps. Pahoittelut epätarkoista ja hämäränhyssyisistä kuvista! Tämä arjen timanttini ei ole erityisen kuvauksellisesti säihkyvä. Kuvat ovat eilisen lenkin satoa :-)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti